×

Warning

JUser: :_load: Unable to load user with ID: 1240
Monday, 10 August 2015 11:13

Suurullista todellisuutta ja jälleen herätys Suomi

Written by

19 vuotta sitten, 1990-luvun puolivälin jälkeen, kun olimme puolisoni kanssa Interpedian adoptiovalmennuskurssilla, meidät osallistujat pantiin pohtimaan rasismia ja sitä mahdollisuutta, että ulkomailta adoptoidut lapsemme joutuisivat rasismin kohteeksi. Muistan, miten ajattelin silloin, että sitten, kun meillä on lapsia ja varsinkin kun he kasvavat isommiksi, Suomessa ei enää ole rasismia. Ajattelin, että kun Suomeen tulee enemmän ihmisiä ulkomailta, täällä totutaan myös ulkonäöltään erilaisiin ihmisiin. Olin niin lapsellisen naiivi, että ihan vakaasti uskoin näin. Enkä sitä paitsi ollut koskaan nähnyt tai kokenut, en läheltä seurannut, millaista elämää on, kun ihminen erottuu ulkonäöltään valtaväestöstä. On helppoa ajatella, että jotain asiaa tai ilmiötä ei ole olemassa, jos jotain ei ole omakohtaisesti kokenut.

Esikoiseni oli alle 2-vuotias, kun noin ekaluokkalaiset pojat kävivät hänen kimppuunsa erään kirkon pihalla, potkivat jalkoihin, löivät mahaan, nimittelivät neekeriksi. Ei sitä voi kuvailla, miltä silloin tuntui. 
Kun kerroimme tapahtuneesta, jotkut ymmärsivät, mutta monet eivät uskoneet ja pitivät meitä liioittelijoina. Jotkut myös sanoivat, että "olisit sanonut, ettei poika ole mikään neekeri, vaan intiaani". Itse ajattelin, että ei sillä ole väliä, minkä "rotuinen" ihminen on. Mutta sillä on väliä, miten muut ihmiset häntä kohtelevat ympäristössä, jossa hän on ulkonäöltään erilainen kuin useimmat muut.

Rasismi on ollut monella tavalla osa perheemme arkea viimeiset 15 vuotta. Välillä se on ollut enemmän pinnalla, välillä pitkiä aikoja on mennyt ilman mitään isompaa huolta. Ekaluokkalaisena tytär soitti minulle aina koulun jälkeen töihin, tai laittoi tekstiviestiä. Kerta kerran jälkeen toistui sama lause: "Mä oon nyt kirkon kohal". Vasta pitkän ajan kuluttua ymmärsin, mitä tytär tarkoitti. Kirkon luokse päästyään hän koki olevansa turvassa. Ostari ja sen edessä maleksivat, häijyyksiä huutelevat isot koululaiset oli ohitettu, helpotus purkautui päivästä päivään, viikosta viikkoon kirkon kohdalla, josta oli enää lyhyt matka kotiin, eikä enää ollut odotettavissa huutelijoiden ohittamisia. Välillä myös ihmettelin, miksi koulumatka kestää ja kestää. Lopulta paljastui, että tytär oli alkanut kiertää noin puolitoistakertaisen matkan välttyäkseen ohittamasta sitä ostaria ja niitä "hoojosminäolenmusta"-huutelijoita. Kerroin joskus näistä tapahtumista koulun suuntaan, koska huutelua oli myös koulussa. Sain vastaukseksi kommentin: "Hyvä, että kerrot lastesi kokemuksista". Kukaan ei kuitenkaan tehnyt mitään, jotta lasten ei tarvitsisi olla huutelun kohteena.

Esikoisen aloitettua yhdeksännen luokan ennen niin reipas koululainen alkoi voida huonosti. Ei pystynyt menemään kouluun, oli vatsaoireita, ahdistusta. Murrosikä oli raju, ja me vanhemmat olimme neuvottomia. Lopulta olimme siinä tilanteessa, että nuoren paha olo hallitsi koko perhettä. Teimme vaikean ratkaisun: isä otti vuorotteluvapaata ja muutti pojan kanssa pois kotoa, toiselle paikkakunnalle, koska näimme, että elämä kotipaikkakunnalla oli käynyt lähes mahdottomaksi. Pojan oma toive oli päästä jonnekin pois niistä ympyröistä, joissa hän velloi keskellä pahaa oloaan.

Pojan oltua useamman viikon siellä kaukana, turvassa, hän alkoi kertoa, mitä kaikkea oli tapahtunut. Hän oli joutunut sekä fyysisen että psyykkisen rasistisen väkivallan kohteeksi. Tekijöinä oli jokunen tutumpi, mutta myös täysin vieraita, yleensä aikuisia ihmisiä. Skinejä, mutta myös muita. Joku porukka tuli aina uudelleen ja uudelleen kimppuun, aseet vain kovenivat. Nuori ei alistunut, hän puolustautui. Arvet käsissä ja vartalolla kertovat vieläkin karua kieltään siitä, mitä kaikkea nuori joutui erilaisen ulkonäkönsä vuoksi kokemaan.

Tietenkään emme ole niin naiiveja, että kuvittelisimme koko murrosiän rajuuden johtuneen ainoastaan ja vain rasismista. Totta kai siihen vaikutti moni asia, kuten adoptiotausta ja itsenäistymisen tuska, samoin kuin aivoissa käynnissä ollut neurobiologinen myrsky. Mutta murrosikäiselle, jonka identiteetti on vasta muotoutumassa, rasismin kokemukset olivat äärimmäisen kuormittavia. Hän sai toistuvasti viestiä, että on vääränlainen, väärässä paikassa, eikä hänellä oikeastaan ole edes oikeutta olla olemassa.

Jälkeen päin, kun kuulimme, mitä kaikkea oli tapahtunut, ihmettelimme, miksi poika ei pyytänyt apua poliisilta. Hän oli siinä vakaassa uskossa, että jos hän olisi pyytänyt apua, hän olisi lähtenyt maijaan ja häntä ahdistelleet henkilöt naureskellen karkuun. Tämän päivän HS:n uutinen, jonka mukaan poliisi pitää rasistista väkivaltaa niin jokapäiväisenä, ettei siihen edes puututa, osoittaa, että poika oli oikeassa.

Meiltä on myös kysytty ja meitä on vanhempina syyllistetty siitä, että poika ei kertonut kokemuksistaan. Luin vastikään ruotsalaisen Mary Juuselan haastattelua, jossa hän kertoi, ettei koskaan puhunut vanhemmilleen rasistisista kokemuksistaan, koska ei halunnut huolestuttaa. Sellaisia nämä nuoret ovat, heillä on pärjäämisen pakko.

Viime sunnuntaina kirjoitin tänne faceen, että mietin, onko tyttären turvallista lähteä Helsinkiin ystävänsä kanssa junalla. Ymmärsin, että minun on hänet sinne päästettävä, nuoren pitää saada itsenäistyä pikkuhiljaa ja reissu menikin hyvin. Tämän viikon uutisointi on tehnyt selväksi, että huoli ei todellakaan ole turhaa.

Sinulle, joka luet tämän tekstin, minulla on yksi pyyntö. Kun näet, koet tai aistit jotain rasistista, tee jotain. Olipa rasismin kohde adoptoitu, pakolainen, maahanmuuttaja, suomalainen romani, ihan kuka ja minkä ikäinen tahansa. Osoita, että seisot sen rinnalla, joka on rasismin kohteena. Sano jotain tai asetu hänen vierelleen. Älä pakene, älä jätä yksin. Tee omalla käytökselläsi selväksi, ettet hyväksy minkäänlaista syrjintää. Erityisesti, jos olet työsi puolesta sellaisessa asemassa, että pystyt jotenkin vaikuttamaan asenteisiin, kuten päivähoidossa, koulussa, kaupassa, virastossa, älä katso ohi, älä katso läpi sormiesi yhtään mitään.

Lopuksi. Suuri osa meistä protestanttiseen kirkkoon kuuluvista uskomme Luojaan ja luomistyöhön. Luomiskertomus on meille tuttu, uskoimmepa tai emme. On oletettu, että ensimmäinen ihmispari asusteli jossain Intian tietämillä, mahdollisesti. Tai ehkäpä jossain päin Afrikkaa. Suomessa ei ainakaan, koska täällä ei tarkene elää pelkkiin lehviin kietoutuneena, kuten Aatami ja Eeva. Mitä luulet, kumpi oli ensin, musta vai valkoinen?

P.S. Tekstin kirjoittaja laittoi minulle viestin että on edelleen huolestunut lastensa turvallisuudesta, jonka takia julkaisen vain hänen nimikirjaimet T.M. Suurullista todellisuutta 21 vuosisadalla ja herätys Suomi!

 

Ystävällisin terveisin, Rosti 

Read 1146 times
Login to post comments