Thursday, 06 August 2015 14:52

Nyt meillä vierailee Maarit Snellman, jolla on koskettava tarina maamme epäkohdista.

Written by Maarit Snellman

Luin ensimmäisenä aamulla postauksen puhelimella omaan adoptiolapseen kohdistuvasta rasismista. Hukkasin sen. Meillä erilaisuus on jollain lailla vaikea asia. Aina on syy vihata. Ihonväri, vamma, lahjakkuus, omaperäinen vaatetus, uskonto, seksuaalisuus, harrastukset - mikä vaan käy.

On hyvä, että olemme puhuneet nyt rasismista, mutta vieläkin tärkeämpää on ymmärtää, että se on laajempaa kuin vain etniseen taustaan perustuvaa syrjintää ja väkivaltaa. On myös näkemyksiä, jonka mukaan rasismi on ihmisten rodun, etnisen taustan tai biologisten eroavaisuuksien tai näihin liittyvien fyysisten tai henkisten ominaisuuksien erilaisuudella perustellaan ihmisten eriarvoista kohtelua eli syrjintää.

Tämä on ongelman ydin. Meillä tykätään syrjiä ja siihen ei tarpeeksi puututa. Sitä on työpaikoilla ja kouluissa ja edelleen liian usein siitä syytetään yksilöä. On KiVa - koulu ohjelma, joka on erinomainen väline kiusaamiseen puuttumiseen, mutta sitä tarttis käyttää kanssa.

Se ei myöskään toimi, jos kotoa saatu malli on syrjivä ja fobinen. Tarvitaan myös KiVa - työpaikka ohjelma. Sillä selvää on, että toimia tarvitaan.

Ei riitä, että kokoonnutaan yhteen kuuntelemaan, kun poliitikot ja julkkikset kertovat, miten syrjiminen on syvältä. Tarvitaan toki vaikuttajien selvää tuomitsevaa kantaa. Myös Hallitukselta! Mutta se todellinen työ tehdään arjessa. Puuttumalla ja kasvattamalla.

Olin peruskoulussa tukioppilas, MLL:än lasten ja nuorten puhelimen päivystäjä, monikulttuurisuuden imenyt äidinmaidosta. Minulle ei ole vaikeaa muuta kuin ymmärtää, että pitää syrjiä. Tiedän toki sen syntysyyt, mutta silti. Kyllä pitää pystyä parempaan.

Huomenna tulee 5 vuotta minun rakkaan vaikeasti kehitysvammaisen poikani Jesperin kuolemasta. Mekin kohtasimme syrjintää. Joidenkin mielestä minun äitiyteni ei ollut yhtä arvokasta kuin ns. tavisten ja lapseni nyt oli lähinnä taakka ja kuluerä. Rannalla olimme rasistisen hyökkäyksen kohteena, kun tommoset ei kuulu tänne. Mahtoiko kukaan ajatella, miltä tämä meistä tuntui ?

Kenellä on oikeus nostaa itsensä jalustalle muihin nähden ja pitää omaa olemassa olon oikeuttaan toisiin nähden arvokkaampana. Viime aikoina olen miettinyt, että ehkä on hyvä, että Jesper ei ole täällä enää. Sillä tämän kehityksen myötä, jota nyt Suomessa ollaan nähty, en olisi pystynyt takamaan hänelle KiVa elämää muualla kuin kotona. Onko oikein, että minun pitää ajatella näin?

Kasvatus alkaa kotoa. Koulu ei ole mikään taikamaa, joka korjaa kaiken. Haastan kaikki Suomen ÄIDIT mukaan kamppailuun KiVan Suomen puolesta.

Kiitos rohkeudestasi puhua vaikeista asioista Maarit ja herätys Suomi!  

Ystävällisin terveisin, Rosti 

Read 1211 times
Login to post comments